Pitoa, vetoa ja latua – amisope vapaalla
16.5.2022 julkaistuSoile Kiiski työskentelee suomen kielen ja viestinnän lehtorina REDUn Sodankylän toimintayksikössä. Blogikirjoituksessa Soile kuvaa sitä, miten Lappi on luontoihmiselle huippupaikka olla töissä, ja kuinka luonnossa voi nollata ajatuksia työpäivän jälkeen.
Menneen kevättalven useana viikonloppuna lähdin mökin pihasta hiihtoladulle. Puhdas valkoinen lumi ja kevään auringonpaiste houkuttelee jängälle, hankikantoa on toisinaan juuri sen verran, että varovasti liukuen on hyvä edetä. Näin keväällä pitää osata lukea luontoa: kun aamulla hanki kantaa pakkasyön jälkeen kaikkialla, saattaa iltapäivällä auringon lämmittäessä olla jo niin pehmeätä, että tavan suksilla uppoaa muutaman kymmenen senttiä. Jos on aamusta hiihdellyt kilometrien päähän, voi olla melkoinen taival puskea umpihangessa takaisinpäin. Näin toukokuun puolivälin lähestyessä alkaa hiihtokelit jo loppua, tosin Saariselällä näyttää edelleen lunta laduilla riittävän.
Miten se tuo hiihto nyt sitten tähän opettajan työhön liittyy? Työssäni olen päivät sisällä, usein melkoisen taustahälyn keskellä, kaikenikäisten ja kaikenlaisilla aloilla opiskelevien tai työskentelevien ihmisten parissa. Työni on pitkälti ajatustyötä ja viestintää. Paukut ovat joskus vähissä ja toisinaan ihan lopussakin. Jos en osaisi nollata ajatuksiani ja ladata paukkujani, en olisi tässä työssä jaksanut näitä kymmeniä vuosia. Tasapaino ja kultainen keskitie – niistä tässä elämässä on usein kyse. Lapissa, jos missä, tuo tasapaino työn ja muun elämän kesken löytyy kuin itsestään. Lapin luonto luo outoa taikaa, sanoo laulukin.
Hiihtoahan me kaikki rakastimme jo peruskoulussa. Ei ollut pitoa, ei luistoa, ei aina latuakaan. Ihan toinen maailma aukeaa, kun saa omaan vauhtiin hiihdellä ja ihastella maisemia. Lunta täällä meillä riittää lähes joka kuukaudeksi – mieheni joskus muistelee, että sinä vuonna, kun poikamme syntyi, heinäkuu oli ainoa kuukausi, kun ei satanut lunta. Pitkästä talvesta huolimatta välillä on keksittävä hiihdon lisäksi muita harrastuksia.
Lumien jälkeen kesällä nautiskelen yöttömästä yöstä. Kalareissut isommille ja pienemmille joille ja puroille auringon paistaessa läpi yön on vaan itse koettava, jotta tunnelman voi ymmärtää. Hiljaisuuden rikkovat vain luonnon omat äänet, koko ajan on mielessä pieni jännitys tai ainakin odotus siitä, että siima kiristyisi ja vapa taittuisi ja yhtäkkiä hetki olisikin täynnä toimintaa. Näistä hetkistä ja kesän valoisista öistä kerään virtaa ja D-vitamiinivarastoja, joilla taas porskutetaan pitkän matkaa kohti kaamosta.
Aina en tarvitse mukaan vapaa, perhoja ja vilkkuja, vaan toisinaan pakkaan reppuun eväät sekä varavaatteet ja nappaan kameran kaulalle. Voimaa arkeen antaa ihan vaan retkeily ja ulkoilu, tunturien ja vaarojen huiputtaminen, tulistelu metsässä, hyvien kuvien saaminen, eväät taukopaikalla. Väsymys, jonka tuntee päivän patikoinnin jälkeen, jotenkin jännästi virkistää mieltä. Lapissa näihin luontokokemuksiin pääsee mukaan melko vaivattomasti: luonto alkaa monella jo heti ovelta eikä retkeilyreiteillekään ole pitkästi juuri mistään. Valinnanvaraakin riittää: voi lähteä suosituille reiteille tunturikeskuksiin tai voi valita maastoja, joissa näkee enemmän metsän eläimiä kuin ihmisiä.
Syksy. Tähän asti olen malttanut kirjoittaa mainitsematta koiriani, vaikka ne usein retkillä ovatkin mukanani. Monesti sanonkin, että Mari ja Fire ulkoiluttavat minua eikä päinvastoin. Koirat on pidettävä hyvässä kunnossa läpi vuoden, mutta juuri syksy on koirien kanssa erityinen. Olen ollut huomaavinani, että monelle metsästystä harrastavalle iso syy Lappiin muuttamisessa on vapaa metsästysoikeus oman kotikunnan alueella. Se osaltaan pitää meidänkin perheen Lapissa. Metsälle voi lähteä sinä päivänä kun haluaa, metsästysajat toki huomioiden, lupa-alueen raja ei ihan heti ole vastassa eikä parhaiden alueiden luvista tarvitse käydä taistelua verkkokaupassa sinä aamuna, kun ne tulevat myyntiin. Meidän perheen koirat ovat suomenpystykorvia, joiden kanssa koluamme syksyisiä metsiä linnut ja hyvät haukut mielessä. Koirien kanssa paitsi metsästetään, myös kilpaillaan haukkukokeissa. Tämä vaatii hyvää kuntoa sekä koirilta että ohjaajilta – kilometrejä on siis kerryttävä. Ruskan värit metsässä ja loppusyksyn ikihongikot vaarojen rinteillä – siellä kävellessä taas akut latautuvat ja panoksia riittää myös arkeen. Joskus tuntuu, että viikonlopun metsästysreissu ja arkipäivän työelämä ovat kaksi erillistä maailmaa. Jokaista risua on varottava, kommunikointi sekä ihmisten kesken että koiran kanssa hoituu käsimerkein, jossain klonksuttelee korppi, olisipa hyvä juurakko tulipuuksi, joko kuuluu haukku, nyt kopsahti, lintu istui puuhun, hetken odottelu, haukusta kuulee että koiralla on näkölintu. Tämä on taas niitä juttuja, joita ei voi oikein kuvailla, tämä on koettava.
Osaavan työvoiman rekrytointi Lappiin on koettu haasteeksi. Mikä saisi sinut muuttamaan työpaikan perässä pohjoiseen? Ihmisen on löydettävä itselleen työn lisäksi täältä jotain muutakin, jotta kokee Lapin kodikseen. Joku löytää puolison, joku luonnon ja uusia harrastuksia, joku molemmat. Juuri nyt Lapissa on vetovoimaa, mutta tarvitsemme myös pitovoimaa saadaksemme osaavat ihmiset jäämään tänne. Pitoa, vetoa, latua ja luistoakin.
Soile Kiiski, suomen kielen ja viestinnän lehtori